sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Fatwasta



Elämää mullistavat tapahtumat voivat lähteä liikkeelle äkisti ja ennalta  arvaamatta silloin, kun niihin on vähiten varautunut. Kuten nyt vaikka tänä sunnuntaiaamuna hyvin nukutun yön jälkeen. Kahvipöydässä. Pasianssin mentyä ensi yrittämällä. Kun vaimo avasi suunsa ja sanoi:

-      Kultaseni!

Ei sanonutkaan, se vain kuulosti tässä vielä mukavalta. Hän sanoi:

-      Kuule!

Samassa lehahti olkapäälleni henkilökohtainen pikku paholaiseni, se kuuma-Kalle, ja kuiskasi korvaani pahaenteisesti: Fatwa! Selkäpiitäni kylmäsi.

-      Eräs kortinvaihtokaverini haluaisi minusta selfien, mutta ajattelin, että sinähän voisit yhtäkkiä tekaista minusta piirroksen. Se käy sinulta niin näppärästi.

No niin! Siinä se tuli. Tuho! Ilman mitään varoitusta. ( Ilkeää naurua olkapäältäni. )

-      Jos ottaisit kameralla...
-      Ei kun piirtämään vaan! Eihän sinulla nyt muutakaan tekemistä.

Vetäydyin selliini, siis sovalle läppärini kanssa. Tuomioni täytäntöönpanoa voisi ehkä pitkittää vitkuttelemalla.






-      Mitä hyvänen aika sinä oikein ajattelet! Eihän minulla nyt sentään noin leveä naama ole. Ja tukka! Moneen vuoteen se ei ole ollut punainen.
-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!





 -      Apua! Onko minulla sinun mielestäsi tuollaiset leuat?? Ja noin tiukka suu!!
-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!




  
-      IIIK! HAMPAAT!!! ONKO MINULLA MUKA TUOLLAISET HAMPAAT? NIIN KUIN VANHALLA KONILLA. OLENKO MINÄ MIELESTÄSI VANHA TAMMA!!!!?
-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!





-      Siis nyt alkaa oikeesti riittää! Tuollainen kuikelo kaula. JA RYPPYJÄ! Tukka niin kuin harakan pesä! Katsoisit itse peiliin. Ei ole paljon kehumista. Tukkaakaan. On tainnut täysin unohtua, mitä tuli luvattua alttarilla.
-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

Onhan siitä aikaa. On voinut unohtua. Mutta lupasinko mennä naimisiin mummon kanssa?

Kirjoittelen tätä illalla yläkerran vierashuoneessa. Asun nyt täällä. Olin juuri laihdutuskuurilla, mutta siitä täytyy luopua. Viereisen pitserian roskaruoka kun tiettävästi lihottaa.

Myötätuntoni on fatwan saaneiden pilapiirtäjien puolella. Olen saanut omani.



perjantai 15. toukokuuta 2015

Espressosta





Jonkinlaisen siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan mitään ei voi heittää pois.

Tällä pannulla ( Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.

Kaupasta löytyi hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan. Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.

Kotona tartuin reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään. SIIVILÄ!

Ja kun kaikki kaapit ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt, ei. 



Nyt oli syytä rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin espressokeittimistä ja –keittämisestä.

Jestas! Se hiivatin suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki, käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin. Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.

Tästä eteen päin kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!


P.S. En ehdottanut vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista.