Möhö - murujen kerääjä

Möhö - murujen kerääjä

torstai 25. elokuuta 2016

Pedofiili




Olin kymmeniä vuosia töissä lasten parissa. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Joten minulle ei ole vierasta lasten kanssa jutteleminen. Niinpä kun kävelin kaupassa karkkihyllyn sivuitse ja kun vieras lapsonen käsi täynnä makeisia sanoi minulle jotakin, pysähdyin kuuntelemaan.

- Mä tykkään näistä hedelmäkarkeista, haluatko maistaa?
- Voi kuule! Ennen pidin karkeista, mutta nykyään ne eivät maistu. Harmi, mutta kiitos kun tarjosit!

Lapsen äiti säntäsi hyllykön takaa:

- A P U A !!!  N A M U S E T Ä !!!

maanantai 22. elokuuta 2016

lauantai 20. elokuuta 2016

Kaivauksistani


Kasvihuoneilmiökö on aiheuttanut kevättulvien lisäksi kesä&syystulvat tänne Pohjanmaalle. Kävin tutkailemassa joen virtaamaa ulkorakennuksemme kulmalta. Matkaa kuohuihin kaksi metriä ulommas, puoli metriä alemmas, ennen kuin veden eroosio iskisi.
Sitten silmäys ainoan peltosarkamme puolelle.



No, ehkä tuo kuva hieman liioittelee. Ehkä se ei ole edes meidän pellolta. Mutta lapion varteen tartuin kuitenkin ojankaivuuaikeissa.
Nyt kaksi päivää myöhemmin totean löytäneeni kroppani raihnaisuudesta kaivurilihakset. Niitä kolottaa käsivarsissa, selässä ja jaloissakin.
Lisäksi olen löytänyt appeniaikaisen käsityksen jätehuollosta. Kuinka osuinkin ojallani lasihautaan, rautakautiseen romuläjään, puukautiseen kannikkoon. Arjen arkeologiaa!


Eikä tässä vielä kaikki. Urakkani viime metreillä savesta irrottautui tämä:



Kun kerroin anopilleni vaaleasta emalikahvipannusta, hän heti muisti. Se oli heidän avioliittonsa ensimmäinen yhteinen oma astiansa, joka oli sodan jälkeisenä pula-aikana hankittu suhteilla Osuuskaupasta "tiskin alta". Miksi se oli hyljätty savimonttuun, sitä hän ei muistanut. Nyt pannulla alkaa uusi elämä - ehkäpä kukkapurkkina.



Samaisen ojani latvoilta löysin parisen kymmentä vuotta sitten keraamisen "veistoksen". Puhdistettuna se oli näytteillä piirongin päällä.


Tyttäremme ylioppilasjuhlissa tuli eräs tädeistä kuiskuttelemaan vaimoni korvaan kyseisen esineen tarinan. Tätönen oli saanut sen ihailijaltaan lahjaksi, mutta kun hän sitten oli valinnutkin toisen nuorukaisen, hänen oli päästävä siitä eroon. Niinpä hän oli haudannut sen naapurin navetan taakse tuoreen sulhasen näkymättömiin.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Emme kertoneet tarinaa tädin miehelle. Älä sinäkään kerro!



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Hautajaismuisto

Minua pyydettiin kantajaksi. Suostuin. Totta kai. Olinhan tuntenut miehen jo opiskeluajoista asti. Ja oli hän vaimoni sukuakin.

Ei arkku paljon painanut, mutta se oli raskas kantaa. 



Siunaustoimituksen jälkeen pidettiin pappilassa vainajan muistelutilaisuus ruokineen ja kahvitteluineen. Eräs tädeistä pääsi vauhtiin ja aloitti muistelut omasta nuoruudestaan. Eikä hän ennättänyt vainajaan asti, sillä hänen huomionsa keskittyi ensirakkautensa lumovoimaan. Se oli kantanut näihin päiviin asti. Hän tunnusti yhä pitävänsä miehen kuvaa laukussaan.




Tässä vaiheessa kylmä hiki nousi suvun otsaan. Kaikkihan tiesivät tarinan päättyvän dramaattisesti ensisuudelmaan kahvilan takapihalla. Ja samalla viimeiseen suudelmaan, sillä tädin ”äitee” sattui katsomaan ”klasistaan” ja näkemään tapauksen.

Ennen huipennusta pappi osoitti omaavansa pelisilmää ja sanoi:
- Eiköhän lauleta välillä virsi.



Hautajaisten jälkeen palasimme kirkon mäelle. Siellä kannettiin itkevää vauvaa kastemekossaan.


Ja seuraavana päivänä ohi ajaessani näin nuorten neitosten juhlahamosissaan hypähtelevän kevein askelin ylös kirkon rappuja. Tiesin siellä häihin valmistauduttavan.

lauantai 6. elokuuta 2016

Huomioita

Vaimoni tiukkasi selitystä:

- Mistähän johtuu, että kun sanotaan joidenkin olevan rinnakkain,  tarkoitetaan heidän olevankin vieretysten? Mitä tekemistä siinä rinnoilla on, kun ovat vieretysten?
Jos sanotaan rinnakkain, pitäisi rintojen olla vastakkain. Tai jos sanotaan peräkkäin, pitäisi perien olla vastakkain.


- Niin, jos sanoo vastakkain, puhuja on itämurteiden alueelta. Me olemme lännessä, meidän pitäisi sanoa vihdakkain!