Möhö - murujen kerääjä

Möhö - murujen kerääjä

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 7

Tivolissa tavattiin,
aidan luona manattiin.
Ei huvita tämä puisto,
kiinniolosta rämä muisto.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 6

Tehtiin rannalle retki,
saatiin herkkuhetki.
Kylmää jätskiä ahmittiin,
kermavaahtoa kahmittiin.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 5

Kiipijäluonne selvästi,
oksalle tuonne, pölvästi,
ampaisi niin kuin apina,
haitannut yhtään vapina.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 4

Ne on Matti Hepokatti
ja Hulda Hattivatti
pikkuisen maantiellä poikittain.
On toinen aika hengetön
ja toinen melko hillitön,
vaan sellaista sattuu reissuilla.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Haastettu 5

Vuorossa kymmenen dekkaria, joista yllättäen ja vastoin ennakko-odotuksia opin jotakin. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja graffitinmaalaajien elämän olosuhteista ja toiminnan motiiveista sain luullakseni todenmukaista tietoa:


Kirjat osuivat käteeni satunnaisessa järjestyksessä, osa kotona, osa matkalla Inglesin Mummolan hyllystä.




Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, 2008

Pimeä työvoima, ihmiskauppa oikeastaan, on keskeisessä osassa tässä teoksessa. Ei mitenkään harvinaista nykymaailmassa. Hyvin kuvattu kertomus ulkomaalaistaustaisesta rikollisuudesta, jossa löytyy myös pyrkimystä laillisuuteen sekä humaanien arvojen suosimiseen.
On vaikea kuvitella, miten niin charmikas uutistenlukija luo nahkansa muuttuakseen dekkarikirjailijaksi.





Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin? 1982

Komisario Palmu, kuin Maigret habitukseltaan, ratkaisee murhamysteerin, jossa syylliskandidaateiksi ehdotellaan Agathamaisesti lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin henkilöt. Jossain määrin kirjan lukemista haittasivat vanhat muistikuvat kirjan elokuvaversiosta.





Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset, 1986

Valitsin tämän tutun miljöön vuoksi; olinhan juuri varannut kesämatkan Kreikkaan. Kirja osoittautui kevyen "kovaksikeitetyksi kioskituotteeksi", jonka nopeasti lukaisi perjantaipäivän askareiden lomassa.





Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko, 1973

Paksu savuverho leijailee läpi tämän kirjan; Malboroa kiskovat kaikki ketjussa sisätiloissa. Olutta ja väkevämpiäkin läträtään vapaa-ajalla ja töissäkin - jopa poliisikin. Ja tutkiva poliisi kertoo edistymisensä periaatteessa yhdelle mahdollisista epäillyistä. Epäuskottavien henkilöiden huippu on 5-vuotias poika, jonka repliikit paljastavat kirjailijan täydellisen tietämättömyyden sen ikäisen maailmasta.



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, 1996

Jokisen kirjan henkilöt tuntuivat oikeilta eivätkä heidän persoonalliset ongelmansa nouse keskeiseen osaan itse tarinan kustannuksella. Juoni oli riittävän mielenkiintoinen pitämään lukemisvirettä yllä helppolukuisen tekstin loppuun asti.




Seppo Jokinen: Rahtari, 2016

Luin heti perään lentokoneessa Jokisen toisen kirjan, koska se sattui olemaan Readerissani e-kirjana. Olin pettynyt. Keskeisten henkilöiden henkilökohtaiset ongelmat nousivat hallitsemaan teosta niin, että tuntui olevan vaikeuksia saada tarina kunnialla maaliin. Susien roudaaminen elävänä kaupunkiin ihmisiä syömään alkoi olla jo pikkuisen liian paksua palturia.




Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi, 2003

Kylläpä veti mielen matalaksi lasten kamala - jopa mielipuolinen - kohtelu vanhempien taholta, mitä tässä synkässä kirjassa taitavasti kuvattiin. Ja pitikö Joensuun antaa sankarinsa vaimon vielä lopuksi yllättäen kuolla. Paha mieli jäi. Sitähän kirjan nimikin enteili.




Kati Hiekkapelto: Suojattomat, 2014

Murhaajan luonne ei oikein sopinut kurkunleikkaajaksi. Tutkivilla poliiseilla oli nykytyylin mukaisesti liikaa henkilökohtaisia ongelmia. Kirja avasi hyvin näköaloja maahanmuuttajien ja pakolaisten elämän vaikeuksiin. Toivottavasti moni Perussuomalaisten kannattaja lukee tämän teoksen.




Mauri Sariola: Susikosken palapeli, 1959

Sariolan kuvaus on kuin vanhan kotimaisen elokuvan ylinäytellyt kohtaukset käsikirjoitettuna:
"Strand valahti kalpeaksi. Sekunnin murto-osassa oli äsken ylimielinen, närkästynyt ilme tipotiessään. Kapellimestarin silmäluomet laskeutuivat. Sitten hän käänsi päätään ja pälyli hetken kuin apua anoen ympäri huonetta. Rekola seisoi ovella liikahtamatta käsi taskuun työnnettynä. Myös Susikosken asento oli jähmettynyt, mutta hänen silmänsä seurasivat kapellimestaria valppaan terävinä."




Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 2015

Mielenkiintoinen tarina, joka avasi näkymän graffitintekijöiden motiiveihin. Niistä minulla ei tähän mennessä ole ollut mitään käsitystä. Kirjan oikolukija olisi voinut vähän skarpata, sillä kömpelöitä virheitä oli jäänyt huomaamatta.


Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.




Talvimatkalla 3

Kyllä on kaheli kameli,
kuskikin liikkeelle aneli.
Onkohan apetta vatsas?
Seisoo vain niin kuin patsas!

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 2

Me ei tahdota tuonne kouluun!
Pappa saa mennä vaikka Ouluun.
Eikä lomalla viedä tarhaan,
jo veti isukki ihan harhaan.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Talvimatkalla 1

Parquemar, Parquemar,
lämmintä piisaa,
kyllä maar!
Varjokin riittää Huldalle,
päästy on hotellin kulmalle.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tavallaan



Väitetään matkailun avartavan. Siksi autoillessa kuuntelen radiota, että avartuisin. Niinpä, kun hiljan ajelin Jurvasta Teuvalle, avasin Puhe-radion. Siellä oli nuoren naisen haastattelussa nuori nainen, joka on kunnostautunut kolumneillaan muoti-, nais- ym aikakauslehdissä. Oli räväkänoloinen mielipiteissään kaikista asioista, kuulemma. Ja some-palautekin runsasta laidasta laitaan.

Varmaan kohta saan tietää, millaisia ajatuksia mielipideautomaatilla lieneekään, ajattelin. Mutta sitten harhaannuin kuuntelemaan puheen ulkoasua. Tyypillisen ninkutuksen ja silleen sivuutin silleen jo niihin tottuneena. Tässä oli tavallaan jotakin minulle tavallaan ennen kuulematonta. Hetken päästä se tavallaan selvisikin: tuo sana tavallaan toistui kohtalaisen usein hänen puheessaan.

Tutkijan vaistoni heräsi: aloin laskea tavallaan sanan esiintymistä. Olin lähes puolivälissä matkaa, kun sain kaksikymmentä sanaa kasaan ja kun huomasin kauhukseni, että haastattelijakin oli alkanut toistella sitä. Siinä vaiheessa sammutin radion. Mistäköhän he tavallaan keskustelivat? Kyllä matkailu avartaa - tavallaan.

P.S.  Tänään ( 10. 04. ) ajoin saman matkan. Radiossa Roman Schatz haastatteli kahta homomiestä, vanhempaa ja nuorempaa. Olisin kuunnellut mielelläni, mutta nuoremman haastateltavan ninkutuksen joukosta alkoi silleen tavallaan tunkea korviini tuo tavallaan, joten pakkomielteenomaisesti aloin taas laskea esiintymistiheyttä. Järkyttävää! Vanhempi mies puhui "normaalisti", ja Roman sanoi vain kerran tav..n. - Ennen perillepääsyä olin vaihtanut kanavaa.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Haastettu 4

Seuraavaksi luin kymmenen pohjalaisen kynäniekan tuotosta. Kyllä täällä kirjoittaa osataan. Ja tyylissä pohjalaisuus tuntuu.








Vaasan Jaakkoo: Oottako kuullu, 1987

Tämä on niitä kirjoja, joissa pitäisi ehdottomasti olla alussa varoitus: VOI VAARANTAA TERVEYESI JA PERHESUHTEESI!!!
En, nimittäin, päässyt kuin vähän matkaa ensimmäistä pakinaa, kun jo piti "äänehen nauraa pryyskyttää henki hapatoksis ja veret silmis". Ja vaimo loi viereiseltä soffalta karuja katsantoja  mun päälleni - yritti siellä keskittyä vakaviin ihmissuhdetragedioihin tiiliskiviromaanissaan.
Raskas luettavaksi Vaasan Jaakoon teos. Mutta erinomaanen!





Ilmari Turja: Ilmari Turjan paremmat jutut, 1985

Isonkyrön kriivarin tarina- ja muistelmakokoelma kattaa ajan itsenäisyytemme alkuvuosilta 1980-luvulle. Hillityn huumorin ja vahvan pohjalaisuuden sävyttämät kertomukset ottavat kantaa merkittäviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: naispappeus, naisen asema työelämässä, koululaitos, arkkitehtuuri, maatalous, sananvapaus ( itsesensuuri ), maanpuolustus joitakin mainitakseni. Turja marssittaa sivuilleen myös lempihahmonsa ittensä Särkelän. Lapsikertomukset ovat myös hauskoja.
Monasti käyvät ilmi kirjoittajan lukuisat suhteet aikansa merkkihenkilöihin kulttuurin, politiikan ja talouden aloilla.




Orvokki Autio: Viistotaival, 1980

"Hillitte ittes, Laimi!" on lause, joka on jäänyt meillä käyttöön vaimon kanssa luettuamme tämän kirjan ensimmäisen kerran 1980-luvulla.
Romaani tuo oivallisesti esiin eteläpohjalaisen pienen kylän asennemaailman kaavamaisuuksineen, talon tapoineen - ja ennen muuta sen, "mitä ihimisekki tuasta aatteloo".
Henkilöt kirjassa ovat aitoja, todentuntuisia; muistuttavat joitakin tuntemiani vanhoja naisia täällä Jurvassa.




Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta, 2009

Tämän kirjan luettuani katselen tuttua Vaasan kaupunkia uusin silmin. Suvilahden Ninja-jutun taustat muistuttavat pojantyttäreni totisena kertomaa kissan vakoilevaa silmätarinaa.




Henry Aho, Anu Mäntylä: Kaksoissielut, 2011

Valitsin tämän kirjan, koska etäisesti tunnen nuoret, teuvalaiset kirjoittajat ja koska olen ihmetellyt kirjan aiheeseen vahvasti liittyvien netin seuranhakupalvelujen suosiota.
Kirjan henkilöiden iän ja heidän nettikirjoitustensa teini-ikäisyyden välillä on outo ristiriita, kehittymättömyys. Tarinassa juotiin paljon, poltettiin paljon ja nähtiin vähän väliä painajaisunia. Juonessa on epäuskottava, "kioskikirjallisuudelta" maistuva murhaajan esiinmarssitus ja myötähäpeää herättävä loppuratkaisu.




Jorma Ojaharju: Oma koti kullan kallis, 1989

Kirja ajoittuu 1980-luvun lopun kasinopelureiden ja asuntokeinottelijoiden kulta-aikaan. Kirjailija on hyvin perehtynyt "pelin henkeen" ja välittää asiantuntevasti jobbareiden asennemaailman ja toisaalta kärsimään eli maksamaan joutuvan tavallisen kansalaisen aseman ja hädän.





Eira Pättikangas: Olkileijona murisee, 2012

Kuin vanhasta Suomi-filmistä. Lähes joka sivulla asiat kääntyvät päähenkilön, nuoren ja kauniin, köyhän mökintytön miesasioihin. Ja pian oli arvattavissa, että pääseehän se neitokainen kirjan lopussa emännäksi naapuriin, isoon taloon.
Kovin stereotyyppisiä pohjalaisia maalaishenkilöitä juoruämmineen, kateellisine naapureineen ja maineestaan arkoine emäntineen nostetaan esille tarinan edetessä. En luultavasti lue toista Pättikankaan kirjaa, mutta täytyihän nyt kurikkalaaselta edes yksi lukaista.






Tämä elämänkertateos on minulle lähes pakollinen tässä kategoriassa: onhan kysymyksessä naapurin mies, talomme tontti on alkuaan ostettu Amerikassa tienatuilla taaloilla Hiipakan talosta ja kirjoittajakin on Seinäjoelta. Kirja tihkuu pohjalaasta uhoa menestyksekkäästä työurasta, naisonnesta, vauhdikkaista irroitteluista sekä kodin ja suvun opettamien arvojen kunnioittamisesta.

Mutta, niin kuin kaikissa elämänkerroissa, niin tässäkin siloitellaan ja kaunistellaan tapahtumia. Grynderitoiminnoissa myös Amerikoissa tärkeintä on voiton maksimointi. Silloin saattaa helposti tulla asiakkaan ja rakentajan välille  eturistiriitoja, joita puidaan oikeudessa. Niin myös Kangas Construction-yhtiölle.
Samoin muistelmissa voidaan päähenkilön tekemiksi sijoittaa tapauksia, jotka ovat sattuneet alun perin jossakin muualla ja aivan toisen henkilön tekeminä. Niin kuin esimerkiksi Ameriikan Antin puhe keilailuseuran juhlapäivällisillä: "Tarjoilija, tua lasku tänne, mä maksan." Minkä lauseen puolestaan Ilmari Turja kertoo kauppaneuvos Lallukan lausahtaneen eräillä toisilla päivällisillä: "Tarjoilija, tuo sie lasku, mie maksan!" Ehkäpä tuo on niitä maailmalla kiertäviä kaskuja, joita sijoitellaan milloin kenenkin suuhun.

Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoinen tarina Jurvan fiksunoloosesta ja komiannäköösestä Kunnaksen poijasta.





Kirja Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneiden suomalaisten elämästä sopi hyvin edellisen jatkoksi. Tuurin lakonisella tyylillä selostetaan arjet ja juhlat, onnet ja onnettomuudet. 1900-luvun elämästä toiset selvisivät, toiset eivät, niin kuin vaimonikin suvun vaiheista Amerikassa hyvin tiesin.





Säästin tämän viimeiseksi. Nuijasota, mikä on kirjan aiheena, on kiinnostanut minua jo aikaisemminkin useista syistä. Näiltä paikkakunniltahan Etelä-Pohjanmaalta Jaakko Ilkan johdolla talonpojat sortajia vastaan lähtivät taistelemaan. Oman sukuni miehet puolestaan kokivat kohtalonsa Hämeessä. Isäni oli mukana pystyttämässä nuijasodan muistomerkkiä Padasjoen Nyystölässä 1936.

Ylikangas kuvaa joukkojen kulkua ja elämää, sisäisiä ristiriitoja ja hajaannusta, mikä sitten johti tappioon, pakenemiseen ja voittajien armottomaan kostoon.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Haastettu 3

Tässä kymmenen naisen tuotosta. Lisäksi oli kaksi kirjaa, joita en kerta kaikkiaan jaksanut loppuun tyylin tai sisällön johdosta. Mutta nämä luin. Yhden kohdalla jouduin petetyksi. Otin sen kuitenkin naiskirjailijoiden kategoriaan.







Tuula-Liina Varis: Huvila, 2016

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi minulle hyvin tuttuun ympäristöön, Turun kaupunkiin. Eletään 1930-luvun aikaa - natsismin, fasismin Euroopassa, Lapuanliikkeen kotimaassa.

Äärioikeistolainen taiteilija nai turkulaisen porvaristytön ja muuttaa maalle huvilalleen. Jännite syntyy vaimon juutalaisen verenperinnön paljastuttua. Taiteilija hylkää hänet ja tyttärensä ja muuttaa Saksaan natsihallinnon palvelukseen.

Sodan ja miehen kuoleman jälkeen käy ilmi hänen kaksoiselämänsä saksalaisen naisen ja lapsen osalta. Tämä murtaa turkulaisvaimon otteen elämästä. Tarmokas tytär jää ponnistelemaan eteenpäin.

Sotaa edeltävästä kuvauksesta tulevat väistämättä mieleen oman aikamme koventuneet asenteet.




Elsa Anttila: Täällä Rodos, 1991

Edellisen kirjan tuttu miljöököhän johdatti minut tähän, jonka kannesta taas tuttu paikka, Rodos, veti puoleensa. Arvasin kyllä, mitä sisällöltä oli odotettavissa. Ja arvasin oikein, valitettavasti. Olen kai liian vanha tällaiseen.
 Luin sinnillä loppuun, koska vaimoni kehotti menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( niin tavataan nykyään hienosti sanoa ) ja koska olen hänen mukaansa kehityskelpoinen yksilö. Tuo viimeinen tarkoitti, että minussa on vielä paljon kehitettävää.

Sitten paljastui vielä vaihtoehtoinen fakta: tämä naiskirjailijana esiintynyt kynäniekka olikin salanimen taakse kyyristynyt m i e s !!!



Pirjo Hassinen: Voimanaiset, 1996

Oli kaksi siskoa, joilla yhteinen mies kosijana. Toinen, se pehmeämpi, sai lapsen, toinen, se tiukempi, pani miehen matkoihinsa. He asuivat vanhempiensa kotitaloa kolmisin, tyttärellä kaksi äitiä, äideillä jännitettä vanhasta, yhteisestä suhteesta.
Tyttären vartuttua naiseksi sattui poikaystävän kanssa dramaattinen itsemurhayritys, joka yritykseksi jäikin. Äitien ja tyttären välille kehittyi skismaa, kun vanha poikaystävä ilmestyi taas kuvioihin. Ylenpalttista aistillisuutta tihkuva kertomus huipentuu itsenäistyvän tyttären ja miesystävän itsemurhatoisinnon viime hetken peruuntumiseen.



Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985

Tarkoitus oli lukea välillä keveä dekkari, mutta jouduinkin keskelle sukukronikkaa lukuisine henkilöineen ja suhteineen. Puolivälissä kirjaa ei ollut tapettu vielä ketään. Tylsää! Lopussa kirjailija heittää epäilyn Agathamaisesti eri tahoille, ja vasta viimeisillä sivuilla syyllinen paljastetaan ja itsemurhataan.




Tove Jansson: Kuuntelija, 1971

Novellikokoelma, aivan erikoisen elävällä ja mukaansatempaavalla tyylillä kirjoitettu. Kertomukset vievät lukijansa hienovaraisesti vihjaten elämän suurien ja syvien tuntemusten äärelle.




Märta Tikkanen: Sofian oma kirja, 1982

Kuvaus vanhempien näkökulmasta epäilyksen heräämisestä oman lapsen poikkeavuudesta, epäilyn muuttumisesta varmuudeksi ja sen vaikutuksesta perheeseen. Kirjailija kuvaa elävästi ja rakkaudella lapsensa tapaa hahmottaa ympäristöään, hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Hän tekee oikeaan osuvia huomioita lapsensa kouluolojen järjestämiseksi.
Tämän kirjan, vaikka se on vanha, soisi löytävän tiensä samojen ongelmien kanssa painivien vanhempien ja opettajien käsiin; myös koulumenoja karsivien päättäjien käsiin.




Pirkko Arhippa: Lukinmerkki, 2007

Sitten vaihteeksi viihdyttävämpää. Taas tuli pettymys. Epäuskottavan motiivin pohjalta toimivan murhaajan hankkeet upotetaan sivujuoneen, tutkijan henkilökohtaisiin ongelmiin sekä muka sattumalta kaikki asiaankuuluvat henkilöt samalle ulkomaanmatkalle johdattavaan dramaattiseen huipennukseen. Ainoiksi kiinnostaviksi tekijöiksi kirjassa jäivät kuvaukset Turun kaupungin kaduista ja paikoista.




Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi, 1998

Kun nainen, vankka ja vakaa, ja mies, heiveröinen lammasnahka, elävät yhdessä, syntyy ongelmia jo pelkästään fyysisistä eroista. Luonteiden perusolemukset poikkeavat myöskin niin paljon, ettei luulisi yhteiselon onnistuvan. Ajan myötä, koettelemusten kautta, harmonia löytyy.
Hyvä kirja, hyvä mieli.






Tämän kirjan otin käteeni mummon ehdotuksesta. Olen naimisissa hänen kanssaan.
Olipa hyvä kirja - hauska, syvää elämänkokemusta, teräviä huomioita ajastamme henkivä. Liikuttavakin: kertomus Ugandan äidistä kosketti eritoten, koska sukulaispoika on juuri matkustanut sinne avustus- ja opiskelutehtäviin. Kestäneekö kulttuurishokin.




Minna Canth: Kertomuksia, 2008 ( 1878 - 1919 )

Ilman tätä haastetta en varmaan olisi kirjastossa tarttunut näihin Minna Canthin vanhoihin kertomuksiin. Vanhahtavasta sanastosta ja tyylistä huolimatta luin kirjan kiinnostuneena kannesta kanteen. 
1800-luvun lopulla kirjoitettujen novellien sisältö avasi sen ajan ihmisten elämää, sen tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoitteita ja tulevaisuuden toiveita. Kirjailijan myötätunto oppimatonta, köyhää kansanosaa kohtaan oli ilmeinen. Varakkaiden etuoikeudet vähempiosaisten kustannuksella, nousukkaiden porvarien naurettavuus, uskonnollinen tekopyhyys, naisen asema sekä ikuinen aihe, rakkaus, tulivat monin tavoin Minna Canthin tarkastelun kohteeksi.
Ja kun vertaa nykyaikaan, onko juuri mikään muuttunut inhimillisessä olemisessa.

Tuntui sopivan erinomaisesti päättää Canthiin tämä jakso lukemishaasteessa Kalevalan päivivänä, suomalaisen kulttuurin päivänä.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.