Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Waltari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Waltari. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Viikon 49 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tšingiz Aitmatov:  Kirjavan koiran kukkula  ( 1977, suom. 1978 )  

Olipa riipaisevan surullinen kirja. Kaukoidässä Tyynenmeren rannalla asuva kalastaja-hylkeenpyytäjäheimo, nivhit, lähettää merelle nuoren pojan ensi kertaa pyyntimatkalle vaarin, isän ja serkun kanssa. Kyseessä on eräänlainen aikuistumisriitti, jossa pojasta kasvatetaan "suuri metsästäjä".

Merellä poika, Kirilsk, huomaa:

"Nyt hän ymmärsi mantereen ja meren välisen eron. Kun on maissa, ei ajattele maata. Mutta ollessaan merellä joutuu pakostakin koko ajan ajattelemaan merta, vaikka ajatukset olisivatkin kernaammin muualla. Tämä havainto sai pojan varuilleen. Siinä että meri pakotti alituiseen ajattelemaan vain itseään, oli jotakin uutta ja outoa, itsepäistä ja vaativaa."

Kaikki näyttää alkavan hyvin, saalistakin saadaan, kunnes sakea sumu yllättää pyytäjät merellä. Sumu ja merenkäynti on uhkaavaa. He joutuvat pelastuakseen heittämään hylkeen mereen. Sumun jatkuessa päivästä toiseen ruokavarat, ja ennen kaikkea vesi, loppuvat.

Lopulta ollaan tilanteessa, jossa vanhus hyppää mereen jättääkseen jäljelle jääville osuutensa juomavedestä. Sitten poistuu serkku ja viimeiseksi isä. Poika jää yksin myyttisen vaarin mukaan nimeämänsä tuulen, serkun mukaan nimeämänsä aallokon ja isänsä mukaisen tähden johdattaessa veneen lopulta kotikylän rantaan. 

Kirjailija ilmeisesti korosti ihmisten huolta ja vastuuta teoistaan tuleville sukupolville, tarvittaessa uhrivalmiutta. Oikeastaan hyvää opetusta itsekkäälle ajallemme. Onko meillä vastuuta toisistamme tänä korona-aikana!





Mika Waltari: Tanssi yli hautojen  ( 1947 )

Tämä romaani Porvoon valtiopäivien ajalta ( 1809 ) osoittautui hyvin sopivaksi luettavaksi juuri nyt itsenäisyyspäivämme vaiheilla. En tullut sitä ajatelleeksi ottaessani kirjan käteeni. Sillä juhlittaessa Aleksanteri ensimmäisen vakuutusta vahvistaa Suomen valtiosäännön:
"Suomi astuu omiin kohtaloihinsa, vielä epäröiden, katsellen oudoksuvasti ympärilleen, arkana ja tottumattomana, hitaana päätöksissään, mutta askel askelelta on sen itsetunto varmistuva, vuosikymmen vuosikymmeneltä on se yhä päättävämmin heräävä tietoiseksi omasta olemuksestaan, se on synnyttävä valtiomiehiä ja johtajia viemään kohtaloaan eteenpäin. Minä Antti Karppanen, olen tänään kokenut kansakunnan synnyn ja löytänyt itselleni isänmaan, joka ei ole kenenkään muun."

On tietysti huomattava kirjaa lukiessa, että se on kirjoitettu pian entistä isäntämaata vastaan käydyn sodan jälkeen.
Kirja kuvaa suomalaisen rahvaan ja "paremman väen" asenteita valloittajaa vastaan. Vahva epäilys vallitsee keisaria kohtaan, mutta yläluokka toivoo mielistelyllä saavuttavansa etuja. Vastarintaa edustavat Antti Karppanen ja mm. A. I. Arwidsson, joilla on sabotaasihaaveita. - Sattumoisin olen hiljattain käynyt Arwidssonin muistomerkillä Padasjoella. Kirja toistaa hänenkin suuhun pantua slogania. "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."

Tanssiaisissa Porvoossa keisari tanssittaa maaherran tytärtä Ullaa, joka kuvataan viattoman kauniiksi Suomi-neidoksi. Keisari ihastuu häneen, mutta suhde on puhdas ja platoninen. Ulla onnistuu puhumaan Suomelle Karjalan takaisin. Mutta samaan aikaan nuoret miehet makaavat haudoissa tai riutuvat leireillä pohjoisissa metsissä. Myös Ullan veljet. Siitä nimi romaanille.







sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Haastettu 5

Vuorossa kymmenen dekkaria, joista yllättäen ja vastoin ennakko-odotuksia opin jotakin. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja graffitinmaalaajien elämän olosuhteista ja toiminnan motiiveista sain luullakseni todenmukaista tietoa:


Kirjat osuivat käteeni satunnaisessa järjestyksessä, osa kotona, osa matkalla Inglesin Mummolan hyllystä.




Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, 2008

Pimeä työvoima, ihmiskauppa oikeastaan, on keskeisessä osassa tässä teoksessa. Ei mitenkään harvinaista nykymaailmassa. Hyvin kuvattu kertomus ulkomaalaistaustaisesta rikollisuudesta, jossa löytyy myös pyrkimystä laillisuuteen sekä humaanien arvojen suosimiseen.
On vaikea kuvitella, miten niin charmikas uutistenlukija luo nahkansa muuttuakseen dekkarikirjailijaksi.





Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin? 1982

Komisario Palmu, kuin Maigret habitukseltaan, ratkaisee murhamysteerin, jossa syylliskandidaateiksi ehdotellaan Agathamaisesti lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin henkilöt. Jossain määrin kirjan lukemista haittasivat vanhat muistikuvat kirjan elokuvaversiosta.





Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset, 1986

Valitsin tämän tutun miljöön vuoksi; olinhan juuri varannut kesämatkan Kreikkaan. Kirja osoittautui kevyen "kovaksikeitetyksi kioskituotteeksi", jonka nopeasti lukaisi perjantaipäivän askareiden lomassa.





Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko, 1973

Paksu savuverho leijailee läpi tämän kirjan; Malboroa kiskovat kaikki ketjussa sisätiloissa. Olutta ja väkevämpiäkin läträtään vapaa-ajalla ja töissäkin - jopa poliisikin. Ja tutkiva poliisi kertoo edistymisensä periaatteessa yhdelle mahdollisista epäillyistä. Epäuskottavien henkilöiden huippu on 5-vuotias poika, jonka repliikit paljastavat kirjailijan täydellisen tietämättömyyden sen ikäisen maailmasta.



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, 1996

Jokisen kirjan henkilöt tuntuivat oikeilta eivätkä heidän persoonalliset ongelmansa nouse keskeiseen osaan itse tarinan kustannuksella. Juoni oli riittävän mielenkiintoinen pitämään lukemisvirettä yllä helppolukuisen tekstin loppuun asti.




Seppo Jokinen: Rahtari, 2016

Luin heti perään lentokoneessa Jokisen toisen kirjan, koska se sattui olemaan Readerissani e-kirjana. Olin pettynyt. Keskeisten henkilöiden henkilökohtaiset ongelmat nousivat hallitsemaan teosta niin, että tuntui olevan vaikeuksia saada tarina kunnialla maaliin. Susien roudaaminen elävänä kaupunkiin ihmisiä syömään alkoi olla jo pikkuisen liian paksua palturia.




Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi, 2003

Kylläpä veti mielen matalaksi lasten kamala - jopa mielipuolinen - kohtelu vanhempien taholta, mitä tässä synkässä kirjassa taitavasti kuvattiin. Ja pitikö Joensuun antaa sankarinsa vaimon vielä lopuksi yllättäen kuolla. Paha mieli jäi. Sitähän kirjan nimikin enteili.




Kati Hiekkapelto: Suojattomat, 2014

Murhaajan luonne ei oikein sopinut kurkunleikkaajaksi. Tutkivilla poliiseilla oli nykytyylin mukaisesti liikaa henkilökohtaisia ongelmia. Kirja avasi hyvin näköaloja maahanmuuttajien ja pakolaisten elämän vaikeuksiin. Toivottavasti moni Perussuomalaisten kannattaja lukee tämän teoksen.




Mauri Sariola: Susikosken palapeli, 1959

Sariolan kuvaus on kuin vanhan kotimaisen elokuvan ylinäytellyt kohtaukset käsikirjoitettuna:
"Strand valahti kalpeaksi. Sekunnin murto-osassa oli äsken ylimielinen, närkästynyt ilme tipotiessään. Kapellimestarin silmäluomet laskeutuivat. Sitten hän käänsi päätään ja pälyli hetken kuin apua anoen ympäri huonetta. Rekola seisoi ovella liikahtamatta käsi taskuun työnnettynä. Myös Susikosken asento oli jähmettynyt, mutta hänen silmänsä seurasivat kapellimestaria valppaan terävinä."




Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 2015

Mielenkiintoinen tarina, joka avasi näkymän graffitintekijöiden motiiveihin. Niistä minulla ei tähän mennessä ole ollut mitään käsitystä. Kirjan oikolukija olisi voinut vähän skarpata, sillä kömpelöitä virheitä oli jäänyt huomaamatta.


Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.




lauantai 11. helmikuuta 2017

Haastettu 2

Seuraavaksi luin kymmenen suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa.




Miten valitsin ne? Ensimmäisen sain joululahjaksi, mutta sen jälkeen seisoskelin kirjahyllyni edessä tunnustelemassa vetovoimakenttiä. Otin sen joka kutsui eniten luoksensa. Tämä johdatti puolestaan jollakin mystisellä tavalla seuraavan luo ja niin edelleen.
Niitä kirjahyllyjä tutkailin toki useammassakin talossa, en vain omiani.



Aikaisemmat Mielensäpahoittajat nautinnolla lukeneena alkoi tämä Hiihtokirja tuntua väkisin ( tilaustyönä MM-kisoihin ) puserretulta.



                                                              

Uskonnollisen kokemuksen leimaama kehityskertomus, jossa päähenkilön kohtaamat ihmiset kokevat hengellisen muutoksen epäuskoisessa asenteessaan.



Kepeästi kerrottuja hauskoja tarinoita opiskelija- ja taiteilijakaverusten elämästä kantaravintola ja sen vahtimestari Andersson keskipisteenä.
Muistan lukeneeni tämän kirjan lukioikäisenä ja vaikuttuneeni opiskelijaelämän ihanuudesta. Vähänpä tiesin silloin. Mutta oli mukava palata vanhoihin mielikuviin.



Huovismaisella yllättävällä mielikuvituksella ryyditettyjä eläinaiheisia tarinoita.



Erikoisen - mustan tai hirtehisen - huumorin läpitunkema kertomus juutalaisen kirjailijan suvun vaiheista Venäjän vallan ajoista "nykyaikaan". Juutalaisten pakolaisuus antaa ajattelemisen aihetta yhä tämän päivän pakolaiskysymyksiin suhtautumisessa.




Heikki Turusen väkevä esikoisteos vieläkin ajankohtaisesta maaseudun autioitumisesta. Juonen kuljetus uhkaa hukkua kirjailijan viehtymykseen, sinänsä hyvin, kuvata yksityiskohtaisesti ympäristöä lillukanvarsineen, räähkän lentoineen, kuka näkyi kylällä menevän mitäkin tekemään minne.



Turusen jälkeen halusin jostakin syystä lukea Sillanpäätä. Elokuu löytyi isäni kirjastosta vuodelta 1941. Jotakin samankaltaisuutta kuin Turusen tyylissä. Tarkkaa luonnon ja ympäristön havainnointia. Taas näkyi joku menevän jonnekin jotakin toimittamaan.
Taitava kuvaus maalaiskylän elämästä ihmissuhteineen, ongelmineen; elänmäntapoineen, jotka nykyajasta paljon poikkeavat ulkoisesti, pohjimmaltaan eivät lainkaan.

 

Tämä on Aapelin vanhastaan hyvin tuttu tarina, viimeksi ehkä televisiosta nähtynä elokuvana. Varsin nautittavalla, lämpimällä ja joskus piilevälläkin huumorilla sävytetty kertomus pikkukaupungin erään pihapiirin elämästä. Kirjailija osoittaa syvää ymmärrystä inhimillisiin heikkouksiin ja puutteisiin, joita meillä kaikilla on. Elämänmyönteinen optimismi on vahvana läsnä.



Minulla on ilmeisesti jokin menneisyyden kaipuun vaihe menossa, koska valitsin taas kirjan, jossa eletään tavallisten ihmisten elämää ennen ja jälkeen sisällissodan, luokkasodan, punakapinan, miksi ikänä sitä nyt halutaankin kutsua. Lauri Viidan tyyli on sanallista iloittelua, joskus runollistakin proosaa, joka imaisi minut mukaansa.


Viidan intensiivisen tekstin jälkeen halusin jotakin viileän rauhallista, lakonisen toteavaa ja siksi sujuvasti etenevää kerrontaa. Antti Tuurin "insinööriproosa" on juuri sitä.
Kirjan aiheena on suomalaisten metsurien rankka elämä Kanadan erämetsissä. Todentuntuinen, ilmeisesti todella tapahtuneisiin sattumuksiin perustuva romaani.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Tämän jälkeen luen kymmenen suomalaisen naisen kirjoittamaa kirjaa.